lauantai 8. maaliskuuta 2014

Naisten päivän kunniaksi

Naisten Päivänä tuli mieleeni meille niin tyypillinen sairaus: tunnollisuus, tekeminen, välittäminen, ns. kuuliaisuus, perfektionismi - kaikki kohtuudessa hyviä ominaisuuksia, mutta liika-annoksena sairastuttaa ihan oikeasti.

Jos sairastuminen ei näy muille, helposti tuomitaan, väheksytään, vähätellään, mitätöidään jne. Pitäisi olla vähintään jalka/käsi poikki, silmät turvoksissa niiskuttaa ja räkä nenästä valuen köhiä. Silloin on SAIRAS ja saa sairastaa ihan luvan kanssa! Jos pälle päin ei näy mitään, ei kuulu mitään, niin eihän silloin voi olla sairas. Olet laiska, saamaton, huomionkipeä, velttoilija - et vaan yritä, et HALUA yrittää tarpeeksi. "Kyllä se siitä, kun vaan nouset ja alat tekemään." Kyseistä "viisautta" 'äitini käytti aikanaan, kun olin niin väsynyt, että en jaksanut kunnolla kättäni nostaa, vaikkei mitään vikaa missään pitänyt ollakaan. Suurin ponnisteluin joskus yritin noudattaa neuvoa, mutta eihän siitä mitään tullut. Olin siis suosiolla laiska, saamaton jne., kunnes taas jaksoin.

Samaa meistä niin moni yrittää niin kotitöissä kuin muuallakin töissä. Tullaan sairaana töihin ja muistetaan ensimmäiseksi mainita, miten väsyneitä ja kipeitä ollaan, MUTTA siitä huolimatta TULLAAN TÖIHIN! Vaikka olisi kuumetta ja mahatautia, niin töihin tullaan - tartuttamaan toisia ja pätemään. Jos se sairaus onkin näkymätön, niin silti tullaan, mutta ollaan hiljaa, ei retostella yhtään vaan yritetään epätoivoisesti jaksaa, kuka paremmin kuka huonommin. KENENKÄÄN EI PITÄISI TARVITA TEHDÄ NIIN! Oikeus sairauslomaan on kaikilla sairastuneilla, oli syy mitä tahansa. Flunssa, katkipoikki jalka  ja väsymys, uupumus, masennus - kaikki yhtä päteviä syitä. Vai eikö muka?

Itselläni asiasta on valitettavasti kokemusta sekä "vain" kotonaoloajalta että työssäoloajalta. Kotona en saanut ymmärrystä osakseni, exän mielestä olin vain laiska ja saamaton. Kun olin töistä pois vajaan kuukauden ja tulin takaisin, esimies oli vastassa. Hän toivotti tervetulleeksi takaisin töihin ja toivoi, että oloni on parempi. Valtava taakka tipahti harteilta, olin pelännyt hetkeä todella paljon. En ollut ensimmäinen enkä viimeinen, joka on ollut burn outin, väsymisen, masentumisen takia poissa ja on suunnattoman tärkeää, että esimies ja myös muut työtoverit suhtautuisivat asiaan samoin kuin jos olisi ollut vaikkapa jalka poikki. 

Työssä uupumisesta pitäisi myös voida puhua avoimesti siellä työpaikallakin ilman pelkoa, että tulee jollain lailla leimatuksi. 

Jos joku on niin onnellisessa asemassa, että jaksaa hyvin, ei ole kipeä - millään lailla, niin hieno juttu! Ei sillä silti tarvitse kehuskella siinä yhteydessä, jos on puhetta toisten sairauksista. Se ei ole aikuismaista käytöstä.  

Erittäin alhaista ja kypsymätöntä ajattelutapaa edustaa myös se, jos osoitetaan ymmärtämättömyyttä työuupumuksesta sairastunutta kollegaa tai ketään muutakaan kohtaan. Jos ei ymmärrä, voi olla olla fiksu ja aikuinen ja pitää suunsa kiinni. Jos ei ole hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa, siloin ei ehkä se omakaan tyhmyys tule toisten tietoon. 

Koskaan ei kukaan meistä tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Väsymys voi sattua kenen tahansa kohdalle. Lähes ilman ilkeyttä voisin ehkä jopa ajatella, että pieni omakohtainen kokemus voisi olla hyväksi joillekin tuomitsijoille!

Naisille kerääntyy niin kotona kuin töissäkin erilaisia paineita ja  odotuksia, oman ja muitten taholta. Minäkin olisin voinut oppia olemaan suvaitsevaisempi, armollisempi, rakastavampi, ymmärtäväisempi itseäni kohtaan jo vuosia sitten. Onneksi alan pikku hiljaa oppia.
  
Vaikka olenkin hyvä ja ihana, taitava ja fiksu, viisas ja vaikka mitä, niin ei minun AINA tarvitse jaksaa. Saan olla väsynyt, saan olla heikko eikä se tee minusta tippaakaan huonompaa tai vähemmän yhtään mitään. Jos osaa olla kaikkea edellä mainittua muita kohtaan on reilua olla sitä myös itselle.

Oikein hyvää ja ihan sellaista kuin itse haluat Naisten päivää!


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Mitä ovat minun juureni?

Jossain vaiheessa elämää kai jokainen alkaa miettiä ns. juuriaan: onko niitä ja jos, niin missä, ovatko ne tallessa vai joutuuko niitä kaivelemaan jostain vuosien syvyyksistä. Itse olen pohtinut asiaa jo pitemmän aikaa, joten lienee sopiva aika pohtia löydöksiä.   

Nykyään ei enää pysytä samoissa maisemissa koko ikää, kuten suurin osa ihmisistä  aikaisemmin. Silti olen usein kuullut, että oletpas sä muuttanut usein, kun olen kertonut, missä kaikkialla olen asunut. Minusta siinä ei ole mitään outoa, mutta monista ilmeisesti on! Äitini vanhemmat muuttivat usein, koska Vaari oli rautatieläinen ja työn perässä he muuttivat pitkin Satakuntaa eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Lapsena matkustin paljon Satakunnan ja Savon väliä, vuoroin maalla vanhempien luona, vuoroin Porissa Mummun ja Vaarin luona. Äitini opiskeli  Jyväskylässä, kun olin pieni ja muutaman kerran vierailin sielläkin. 

Isäni asui aina samassa pikku kylässä, meidän tila lohkaistiin isän kotitilasta ja siinä oli Elämä. Äiti oli opiskeluaikoinaan asunut monessa paikassa ympäri Suomea ja sekin jo teki hänestä "epäilyttävän" kyläläisten silmissä. Samoin se, että kyseessä oli akateemiseti koulutettu nainen (tosin maa- ja metsätalousalalta, mutta silti) ja vielä kaukaa, toiselta puolelta Suomea! Kasvatappa siinä sitten juuria ventovieraaseen, koostumukseltaan outoon maahan!

Kyllähän äiti löysi muutaman läheisen ihmisen, isäni siskon ja Karjalasta evakkona kylään  tulleen Selman, jota ei koskaan hyväksytty pikkusieluiseen kirkonkylään. Sääli, koska Selma oli läpeensä hyvä, lämmin ja ihana ihminen. Onneksi oli äiti ja meidän perhe, jotka ottivat hänet ja hänen perheensä ystäviksi ja läheisiksi.

Isällä oli monta siskoa ja veljeä ja vaikka serkut aikuistuttuaan muuttivat omiin elämiinsä, nin yhteydenpito oli tiivistä. 

Isän kuoltua äiti sai töitä Oulun läheltä ja sinne muutettiin. Taas edessä aivan uusi ja outo paikka: vanhoillislestadiolaisia, uskovia ja ihan eri säännöt kuin mihin olin tottunut.  Siellä asuttiin seitsemisen vuotta, sitten Ouluun  ja sieltä kahdeksan vuoden kuluttua takaisin Savoon ja maalle.
Sillä välin olin ehtinyt asua hyvin lyhyen aikaa sekä Lappeenrannan kuppeessa että Pieksämäellä. Kummassakaan paikassa en todellakaan viihtynyt eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa senttiäkään juurta sinne. Suurin syy viihtymättömyyteeni kyllä oli asunnot, jotka olivat mielestäni kamalia sekä Perillisen isä, joka asui samassa paikassa., Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, kuka tietää. Ainakin se lappeenrantalainen kylä oli kaunis, sijaitsi vain sekin väärässä paikassa.

Savossa vierähti peräti 11 vuotta, tosin siinäkin välissä asuin Porissa pari vuotta. Savosta Lahden seutuville, jossa vietin elämäni kurjimmat 10 vuotta. Taas kerran olosuhteet saivat aikaan syvän inhoni Lahden kaupunkia kohtaan. Mielestäni se nyt vaan on ruma ja vastenmielinen paikka. ainoa hyvä asia kirjaston ja Vanhan Jukon lisäksi on ohitustie, ei tyarvitse edes poiketa koko paikassa. Tosin olen huomannut, että on terapeuttista ajaa kaupungin läpi: sieltä pääsee poiskin! 

Juhannuksena on taas edessä yksi vuosipäivä. Näinä vuosina on kertynyt roppakaupalla mukavia muistoja, onnistumisia, ilon aiheita - kaikkea mukavaa. Siitä huolimatta alkaa pikku hiljaa, etenkin keväisin!, maa poltella jalkojen alla. Ei niin, että olisi pakko lähteä, mutta lähdön mahdollisuus alkaa viehättää yhä enemmän ja enemmän. Liekö sitten isovanhemmilta periytynyt joku vaeltamisen vietti, kun en ole osannut/osaa juurtua yhteen paikkaan? 

Tämä kaupunki on viehättävä, mukava, sopivan kokoinen, kaikki tarvittava löytyy kohtuu läheltä, mutta ... Äidin isovanhemmat ovat asuneet lähettyvillä joskus 1800-luvulla, joten joku  ympyrä on sulkeutunut. Siitä huolimatta juuret eivät ole niin syvällä kiinni, etteikö ne lähtisi helposti ja suht kivuttomasti tarpeen tullen irti. 

Vuosien varrella olen usein haaveillut asettuvani joskus Poriin, joka on kaikkein eniten tuntunut Kodilta. Rakastan puistoja, murretta, vanhoja taloja, Yyteriä, Mäntyluotoa, Reposaarta - mitä kaikkea sieltä nyt löytyykään. Ehkä sinne voisi juurtua lopullisesti. Tavallaan palata takaisin. Satakunta on Koti, Savo ei, sille nyt vaan ei voi mitään. Isä oli ihana ihminen, samoin muutamat muut siellä, mutta henkinen koti se ei ollut. Arvot, mielipiteet ja muut tärkeät asiat eivät vaan käyneet yksiin. Vaikka kuinka yritin, niin tunsin itseni aina ulkopuoliseksi, oudoksi, kuten äitikin.  Kotona sellaista tunnetta ei ole, Onneksi paikallinen murre ei koskaan tarttunut minuun, mikä sinällään on outo juttu. 
Porin ja Oulun murre palaavat mieleen nopeasti sopivassa seurassa, juuret nousevat pintaan.
 

Oman suvun menneisyyttä on mielenkiintoista tutkia. Isän puolen suvusta löytyy hyvinkin kattava tutkimus, mutta Perillinen on viime aikoina alkanut selvittää äidin puolen menneisyyttä. Kumpikaan meistä ei hyväksy sitä patriarkaalista systeemiä, jossa mennään isän mukaan. Millään lailla väheksymättä isän osuutta tai sukua, niin kyllä minua ainakin kiinnostaa enemmän äitini suku. Jossain vaiheessa on tarkoitus mennä ihan sukututkimuskurssille, mutta nyt mennään amatöörilinjalla. Netti on loistava väline tähänkin tarkoitukseen, tietoa ja juuria löytyy helpommin.




Tähän mennessä olen tullut siihen, että se iso pääjuuri on satakuntalaisen ja savolaisen perimän yhdistelmää. Sivujuuria on kasvanut jokaisesta paikasta, jossa olen asunut ja ollut. Mukaan on tarttunut niin hyvää kuin huonoakin. Samalla ne sivujuuret ovat muokanneet sitä pääjuurtakin, johon ovat kasvaneet kiinni ja sopeutuneet. Puukin jatkaa kasvamistaan kuolemaansa saakka ja  toivon saavani vielä monia, hyviä, vahvoja juuria. Omat juureni sulautuvat suvun juuristoon niin menneeseen kuin tulevaankin.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

OlumPPPialaiset osa 3 - yhteenveto

Se on sitten ohi, taas kerran ja seuraaviin huikeat neljä vuotta! Mitä jäi minulle käteen näistä kisoista - lähinnä hajanaisia huomioita edelleen luetteloviivoilla:
* avajaiset aivan liian mahtipontoset olleet jo vuosia, minun makuuni yksinkertaisemmatkin kelpaisi ja edustaisivat paremmin itse urheiluaatetta
* osa noista avajais/päättäjäisrahoista olisi voitu sijoittaa paikallisten ihmisten ja eläinten elämän kohentamiseen. Samalla olisi kyseenalainen imagokin kohonnut.
* oli mahtavaa, että suomalaiset urheilijat saivat mitaleita, jopa kultaa. Musti, jos kuka ansaitsi sen. Samalla maailmalle tuli esiteltyä "uusi" stara: Iivo.
* Teemu "The Lion King" sanoi niin hienosti: "Parempi voitettu pronssi kuin hävitty hopea!". Iso kiitos ja kumarrus yhdelle kaikkien aikojen Isoista. Todellinen esikuva.
* YLE antoi kerrankin maksukanavansa (pakko)asiakkaille   koko rahan edestä sirkushuvia.
Ehkä tulisi tuijotettua liikaakin, mutta Hei! kerran neljässä vuodessa. Eikä ole exiä nalkuttamassa ja katkomassa tv:n piuhoja, sai katsoa rauhassa. Enkä minä nyt kädet ristissä, tumput suorina tms. tuijota telkkaria, samalla tulee kudottua/virkattua aika paljon."Siinä sivussa" tulee tehtyä muitakin juttuja.
* Arvosteluja ja haukkujakin voisi esittää ja olen niitä esittänytkin, joten ihan pikaisesti vielä:
  
* sosiaalisessa mediassa (Yle urheilun FB-sivulla) jälleen kerran ihmettelin sitä selkään puukostusta, haukkumista, nimittelyä, kun suomalaisurheilija epäonnistuu! Jokainen menee ja tekee parhaansa, sitä en epäile, miksi muut? Mikä on sellainen "fani", joka myötämäessä huutaa ja hurraa ja vastamäessä haukkuu ja potkii? Ei kovin kummoinen.
* haastattelijasta laitoin palautetta toimitukseen ja jos ei sieltä tule vastausta, niin sama sähköpostina Yle urheilun "pomolle".  ala-arvoista touhua siltä ns. toimittajatytöltä.
* maaleja tehdään, ei nakuteta eikä kenellekään edelleenkään taivuta vaan hävitään
* naistoimittajat voisivat live-lähetyksessä hillitä ääntään: kovaa ja korkealta kiljuminen on kamalaa kuunneltavaa (sen nyt ymmärrän, että naisurheilijat kiljuvat, mutta heille se sallittakoon)
* Niki ja Ville olivat i-h-a-n-i-a , mutta sen typerän Muksiksen olisin mielelläni muksaissut niin kauas, ettei sen naamaa näkyisi!

Kaiken kaikkiaan oli mahtavat kisat. Toivon, että paikallisten ihmisten ja eläinten olot kisojen myötä paranisivat. Paralympialaiset alkavat ensi kuussa - jospa nekin saisivat maailmanlaajuisesti mahdollisimman paljon huomiota ja siellä systeemit toimisivat.

Suomi on pieni maa, eikä meidän sen kummemmin kuin muittenkaan maitten urheilijat voi KAIKKI voittaa. Joka lajissa vain yksi mitali per väri on jaossa.  Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on aina hauska katsoa, kun joku onnistuu ja on se Paras sillä hetkellä.

Ja mikä parasta, kisat tuli sellaiseen aikaan, ettei tarvinnut herätä keskellä yötä! Futiksen MM-kisat sitten ovatkin ihan toinen juttu, mutta niihin palataan kesällä.

Oikein hyvää Olympialaisen jälkeistä elämää ja hiihtolomaa meille, kenellä se on ja muille muutan vaan mukavaa kevättä.

Kommentoidakin saa!

 

lauantai 15. helmikuuta 2014

Olumpppialaiset 2014, ainakin osa 2

Oi miten ihania, suuria tunteita kisat ovatkaan herättäneet! Kun olen seurannut Yle Urheilun facebook-sivua, niin kyllä on näppikset olleet kuumana.
Kuten osassa 1 mainittu, niin suomalaisten pitää voittaa, jos kerran osallistuvat. Hopea on häpeä ja sen tietää parhaiten penkkiurheilija, joka tuskin jaksaa juosta korttelin ympäri. Tuomarit on epäpäteviä ja häviön syy voi löytyä myös sieltä. 
Kisat voi mennä myös pilalle huonon selostajan takia. Selostajanhan saa parhaiten vaihtumaan sillä, että tukitaan esim. Yle urheilun fb-seinä toistuvilla valituksilla. Helpommin ja varmemmin viesti menisi perille, jos viitsisi googlata Yle urheilu + yhteystiedot ja sieltähän ne taikanumerot löytyy. Jos ei kehtaa(uskalla/viitsi soittaa, niin löytyy myös palautelomake, jolla oma mielipide menee perille takuulla paremmin kuin purnaamalla muualla. (En usko, että Ylen sen kummemmin urheilu- kuin muittenkaan toimituksien pomot seuraavat mitä kansa kommentoi nassukirjassa!)
No, ihan sama. Minulle kelpaa lähes selostaja kuin selostaja ja jos ottaa nin kovasti korviin, aina löytyy vaihtehto på svenska. Jos ei ole koulussa viitsinyt sen vertaa seurata, että kykenisi seuraamaan ottelua toisella virallisella kotimaisella, niin on olemassa JuuTuupit sun muut, joista löytyy lähetykset ilman Sitä Inhottavaa Selostajaa! Jos menee liian hankalaksi, niin voi jättää katsomatta/katsoa ilman ääniä ja valittaa!
Edelleen nautin hyvistä suorituksista, voittajan ja mitalistien ilosta. Jos sieltä löytyy suomalaisurheilijoita, kiva.  
Se on hienoa, että pakollisella mediamaksulla jokainen suomalainen saa huikena määrän suoria urheilulähetyksiä. Viimeksi jääkiekon MM-kisojen aikana jouduin ostamaan lätkäpaketin (onneksi ei maksanut liikaa), koska halusin seurata suosikkijoukkueeni, Tsekkien, kaikki ottelut ja Yle ei niitä tarjonnut. Kerrankin siis voi sanoa, että rahoille saadaan vastinetta. Minä en ainakaan valita.



keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Olumpppialaiset 2014, mahdollisesti osa 1

Se on taas aika suuren urheilujuhlan, OLUMPPIALAISTEN ja tietysti meikäläinenkin tunkee lusikkansa siihen soppaan! Tällä kertaa mennäänkin luetteloviivojen avulla (ei, ne ei ole ranskalaisia, ei ruåtsalaisia eikä minkään muunkaan maalaisia viivoja, vaan luetteloviivoja! sovitaanko näin? Juu, kyllä kiitos.)
* suomalainen EI osaa sanoa olYmpialaiset, eis itten millään se kieli käänny moiseen
(kuten ei ole sellaista kaupunkin kuin München se on Munsssen!)
* jos suomalainen urheilija häviää, se on koko kansakunnan häpeä ja urheilija on suuri syntinen, kun ei ole voittanut mitalia SUOMELLE
* jos hiihtäjä häviää väärän voitelun takia, niin vika ei ole suksissa, vaan hiihtäjässä/ampujassa
* jos suomalainen ei voita, se on SUURI vääryys 
* jos jossain lajissa on suomalainen osallistuja, niin hänen kuuluu voittaa tai ainakin saada mitali
* minkään muun maan urheilijat eivät epäonnistu, heillä ei ole huonoa tuuria. jne.
* minkään muun maan huippu-urheilijat eivät epäonnistu  eikä heillä ole huonoa tuuria 
* Suomi on ainoa huippumaa niissä lajeissa, joihin ylipäätänsä suomalaisurheilija osallistuu
* vain suomalaiset urheilijat sairastuvat isojen kisojen alla, kaikki muut  ovat terveitä
* kun urheilijan suoritus menee ihan persiilleen, on toimittajan ihan PAKKO tunkea mikki suuhun ja kysellä "mikä meni pieleen ja mitä tapahtui" ja lässynlässyn - kysely on pakko suorittaa mahdollisimman pian epäonnistunen suorituksen jälkeen
* vika on aina urheilijassa ja jos vika voISIkin olla esim. huoltojoukoissa, niin se vaan ei ole. 
* vika on siis aina urheilijassa, jonka pitää katsoa peiliin, pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja HÄVETÄ, kun on kehdannut tuottaa pettymyksen KOKO Suomen kansalle, jolla on täysi oikeus odottaa jokaiselta urheilijalta mitalia
* kun suomalainen urheilija saa mitalin, sen onkin voittanut KOKO Suomen kansa 
* voiton jälkeen urheilija on kaikkien yhteistä omaisuutta
* jokaisella kaljamahaisella, tupakkia kiskovalla apinalla on oikeus ja velvollisuus arvostella julkisesti urheilijaa, joka ei saa mitalia
* jos miespuolista henkilöä ei vois vähempi kiinnostaa jääkiekko, hiihto tms., niin se on ihan varmasti homo tai ainakin epäisänmaallinen hetero (kaappihomo)
* Suomi voittaa jääkiekossa kultaa ja jos ei voita, niin vika on tuomareissa
.... jatkuu? ....

torstai 6. helmikuuta 2014

Kauneuden ja viehättävyyden mysteeristä osa 1

Nykyään tuntuu, että tärkeintä on ulkonäkö, kauneus, viehättävyys,seksikkyys, haluttavuus jne. Kaikki muut seikat ovat yhdentekeviä tai ainakin hyvin, hyvin toisarvoisia.

No, miten määritellään, kuka on kaunis ja kuka ruma? Pikaisesti ajateltulta määrittäjinä ovat muoti, musiikki- ym. videot, TV, netti, mainosala jne. Siis tahot, joilla on hyvin vähän/ei mitään tekoa normaalin arkielämän kanssa!

Kautta aikojen kauneutta, nimenomaan naisten kauneutta on määritelty vaihtuvin tavoin: itse henk. koht. pidän eniten siitä, että talossa o hyvä olla tuhti emäntä, notta jokaanen näköö, että on pötyä pöyräsä!

Myös rubensilainen ihanne on ihan ok. Sen sijaan tämä nykyhetken langanlaiha, "keskitysleirimalli", jota vielä fotoshopataan entistä laihemmaksi, lähinnä oksettaa - inhosta! 

Jos joku on luonnostaan  laiha, hoikka, ok. Mutta pitäisi olla ihan yhtä hyvin ok, jos on luonnostaan rehevämpimuotoinen, pullukampi, tanakampi, mitä sanaa nyt sitten haluaakaan käyttää. Kaikkien pakottaminen samaan muotiin ei ole toimivaa. Ihan sama, jos yritetään väkisin ängetä kaiken mallisia kalikoita neliskanttisesta reiästä läpi! Ei sekään onnistu luonnostaan, vaan pitää silpoa palikat, jos aikoo saada homman hoidettua. 

Ainahan naiset (etenkin) ovat tarkkailleet ulkonäköään ja kas kummaa! aina siinä on ollut vikaa, yleensä enemmän kuin vähemmän! On surullista kun tarkkailu ja sen mukaan eläminen menee liiallisuuksiin, varsinaineen elämiseen ei jää aikaa eikä voimia. 

Törkeintä ihmisen elämän riistoa on nykyään pienten tyttöjen valjastaminen tämän saman hullunmyllyn pyörteisiin: laihdutuskuurilla on jo alakouluikäisiä, kauneusleikkauksia toivotaan ( ja saadaan!) lahjaksi teini-ikäisenä ja nuorempanakin. Pikkutyttöjen pitää näyttää yhä nuorempina aina vaan aikuisemmilta, että olisi hyvä. Teini-ikäiset, keskenkasvuiset tytöt näyttävät yli parikymppisiltä. Paljasta pintaa pitää näyttää, meikkiä pitää olla, pitää olla "seksikäs" ?! Miksi? Mihin se lapsuus ja nuoruus jäi? Mikä ihmeen kiire on päästä ennen aikojaan siihen salaperäiseen "aikuisten maailmaan", kun se ei pelkällä pukeutumisella  ja meikillä kuitenkaan onnistu! Turhaan sitten vanhempana itketään hukkaan mennyttä aikaa. 

Tiukkana saa olla niin nuori itse kuin vanhempikin ettei anna periksi joka puolelta tulevalle jatkuvalle "pommitukselle": mainoksia, videoita, kuvia, roolimalleja: sinun on oltava tällainen ja tällainen että kelpaisit yleensä yhtään mihinkään tai kellekään!

Itse en enää kovin usein jaksa haikailla hoikan kropan yms. perään. Haaskattua aikaa ja pahaa mieltä siitä vaan seuraisi. Tässä iässä voin jo aika rehellisesi myöntää, että jos en kelpaa tällaisena, niin se on sitten sen toisen osapuolen menetys! Olisihan se tietysti mukava kokeilla, millaista olisi olla kaunis, saisi kaupasta normikoon vaatteita, ehkä joku kääntyisi katsomaan ihaillakseen. (Muistan miten nuorena tuntui mukavalta, kun kuulin ohimenevän, ihan kivan mäköisen tyypin sanovan kaverilleen "kato, kun nätti likka". Ketään muita sillä hetkellä ei kadulla ollut, joten ilmeisesti tarkoitti minua. Kivaa se oli!) Mutta tulen kyllä toimeen ilman kehujakin. 

Onneksi on sitä henkistä kapasiteettia, jonka pohjalta saan arvostusta ja kehuja, ihan vilpittömästi. Äly, nokkeluus yms. eivät iän myötä katoa ja kun kokemusta tulee lisää, niin hyvä!

Olisin halunnut lisätä tänne muutamia kuvia, joissa olisi ollut esimerkkejä minun mielestäni kauniista, viehättävistä ihmisistä ja sitten niistä ei-niin-kivan-näköisistä, mutta en jaksa perehtyä siihen nyt. Ensi kerralla sitten. Tämä juttu nimittäin jatkuuuuuuu ...

perjantai 24. tammikuuta 2014

Elämän pieniä ja isompia iloja

Olispa taas kesä
Ulkona hyytävä arktinen helvetti, palelee, kylmä ilma käy henkeen ja sattuu niveliin. Onneksi kohta taas kevät ja sitten kesä!

Loppu viikko meni sairastaessa ja kun ei jaksa tehdä "mitään", katselin tallenteista dokumentteja ja se oli vikatikki! Niistä tulee pahalle tuulelle, raivostuttaa, kun epäkohdat ovat niin räikeitä, esim. poliitikkojen käytös röyhkeää ja itsekästä - ja noille asioille ei juurikaan voi mitään.  

Lueskelin facebookin ryhmissä viestejä ja joitakin blogeja ja ihmettelen, mikä vika minussa on, kun suurin osa niistä tuntuu olevan NIIN tyhjää täynnä, pinnallista - no, roskaa!
Maailmassa oltava iloisia, kauniita, mukavia asioita, ei pelkkää epäkohtien tonkimista ja harmittelua, mutta silti.

Perillinen palautti mieleeni jälleen kerran sen, miten vaikeinakin aikoina löytyy hyvin, hyvin paljon hyvää ja mukavaa ja ihanaa, kun osaa sen sieltä v***tuksen alta kaivaa.

Olen ollut raivoissani, katkera ja vihainen mm. jatkuvan rahan puutten takia, samaan aikaan, kun rahaa on vaikka kuinka paljon, mutta se, kuka sitä saa ja paljonko, ei ole minun päätettävissäni. Yleensä ne, jotka päättävät, savat itse huomattavasti enemmän kuin ne, joille he sitä rahaa edelleen jakavat.

No, Perillistä lainatakseni: minulla on OMA koti (kallis vuokra, mutta silti), jossa saan itse päättää asioista. Minulla on Koira, joka rakastaa minua vilipittömästi kaikkine vikoineneni niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Vaikka töissä/muuten olisi ollut kuinka kurjaa, alkaa jo hyvissä ajoin hymyilyttää, kun tiedän, että heti, kun ulko-ovi aukeaa, Pieni Koira <3 tulee häntä heiluen, ilosta vinkuen vastaan. Kuka siinä voisi olla kauaa vihainen? Sama, kun olen kipeä, se tulee viereen lohduttamaan ja jos itken, kuivaa kasvoni. Olen siinä erityisen onnellisessa asemassa, että minulla on Perillisellä on hyvät välit, erinomaiset voisi sanoa. Koska meitä on vain me kaksi ja Koira, niin on ihana, että meidän pieni perheyksikkö on hyvin toimiva. Kiitokset vaan sinne suuntaan!

Saan katsoa telkkarista ihan mitä haluan, koska haluan,
saan syödä vaikka koko viikon samaa ruokaa ilman, että kukaan nalkuttaa/vaatii minua kokkaamaan jotain muuta. 

Normioloissa palkkani riittää perustarpeitten maksamiseen ja jos olisin hiukan viitseliäämpi, laittaisin myyntiin käsitöitäni tai tarpettomia tavaroita, saisin  kaivattuja lisätuloja, sekin on vain minusta itsestäni kiinni.

Minulla on kaapeissa ruokaa, hanasta tulee puhdasta, hyvää vettä. Puhdasta, lämmintä vettä on riittämiin saunomiseen, suihkussa käymiseen. Sähkö on saatavilla 24/7 eikä sen käyttöä rajoiteta. Edes syysmyrskyjen aikaan ei ole - ainakaan toistaiseksi - ollut sähkökatkoja.

Bussi kulkee parin korttelin päästä, sillä pääsen töihin ja kauppoihin, teatteriin, leffaan, kirjastoon jne. jne. Maksaa kohtuu makiasti, mutta kk-kortti helpottaa asiaa ja se menee verotuksessa vähennyksenä.

En ole kenekään oikkujen, väkivallan tms. kohteena - enää. Asia, jota arvostan hyvin, hyvin paljon!

Vaikka terveys  on viime vuosina mennyt heikompaan suuntaan, niin olen saanut ja saan hyvää hoitoa niin työterveydessä kuin polillakin. Sekin ylellisyys on, että vakituisessa työsuhteessa olevana minulla on oikeus palkalliseen sairastamiseen eikä ole pelkoa potkuista. 

Rakastan työtäni ja suurimmaksi osaksi työkaverit ovat ihania ja aivan ihania. Ne muutamat poikkeuksetkaan eivät elämääni kauhiast pilaa, koska heidän kanssaan ei ole pakko olla kovinkaan paljoa tekemisissä eivätkä he ole minuun nähden millään lailla määräävässä asemassa.

Työnkuvani on muuttumassa tämän kevään aikana toivomaani suuntaan, siitä tarkemmin myöhemmin. 

Netistä löytyy pohjattomasti musiikkia, luettavaa, kuvia, leffoja jne. katsottavaksi, enää ei tarvitse olla kirjaston yms. varassa. Myös vuosia sitten elämässäni olleet ihmiset ovat löytyneet netin kautta ja voin vaihtaa kuulumisia päivittäin - eikä maksa paljoa. 

Koira <3 haluaa ulos, joten tämä hehkutus loppuu nyt tähän, mutta olkoon osoituksena, että kyllä löydän elämästä positiivisiakin asioita, en pelkkää valitusta.